maanantai 17. huhtikuuta 2017

Mihin luullaan olevamme menossa?


Alla oleva kirjoituksen taustalla on oma reflektointi siitä, että uuden teknologian runsas käyttäminen ei automaattisesti tuo parempia oppimistuloksia tai -kokemuksia. Lisäksi aidolle oppilaan kohtaamiselle ei tunnu jäävän aikaa, kun pitää koko ajan etsiä, kokeilla ja kehittää jotain oppimisen mullistavaa Graalin maljaa. 

Opetusmaailmaa ravistellaan parhaillaan voimakkaasti. Koulun arki on täynnä ketteriä kokeiluja, oppimisympäristön muutoksia ja uusia virtauksia oppimiseen yleisesti. Vaikka tulevaisuus on vielä usvaverhon peittämä, monet ennustavat, että ns. vanhat sisällöt ja menetelmät ovat riittämättömiä antamaan huomisen ihmisille niitä taitoja, joita silloin tarvitaan. Digitaalisuus ja teknologian hyväksikäyttö on noussut voimakkaasti esiin ja sitä painotetaan kouluissakin valtavasti - ehkä liikaakin. 

Vauhtisokeus on iskenyt paitsi laitehankinnoissa, myös tavassa, jolla perinteisen opettaja-oppilassuhteen hyödyt oppimisprosessissa on jäänyt jalkoihin. Näennäisellä teknis-tiedollisen hyödyn painotuksella rapautetaan oppilaiden sosioemotionaalista tukipilaria. Sillä kun on iso merkitys itse oppimisessa. Verkossa olevan tiedon valtateillä on helpompi eksyä ja jäädä yksin. Kun oppilaista tulee numeroita listassa ja heitä kuvataan (arvotetaan?) vaikuttavien data-analyysien voimalla, tietyllä inhimmillisellä aspektilla on taipumus väistää. En usko, että kukaan opettaja ajattelee tai saati tavoittelee sitä, mutta kiireestä on tullut opettajille ammatillinen syöpä. Osattiinko ohjelmoiduissa data-analyyseissä huomioida, että Esa-Petterin hamsteri oli kuollut, tai tunnistaako ohjelmat Tiina-Kaisan pitkään vaivanneet vaikeat kotiolot? Kuka ehtii kysymään? Kenen pitäisi välittää?

Tämän päivän oppilaat ovat teknologia- ja viihdesuuntautuneita. He osaavat käyttää monia laitteita ja löytävät hassut Youtube-videot. He luovat omiin tarpeisiinsa lukuisia some-verkostoja ja ovat "online"  melkeinpä 24/7.  Loistava pohja kouluttaa tulevaisuuden osaajia? Ei välttämättä!
Energisyys ja ahkeruus eivät ole sama asia, 400 instapäivitystä vuorokaudessa ei ole verkostoitumista tulevaisuuden haasteita varten ja mitä siitä, jos jaksaa tehdä passiivisia ja kivoja juttuja tunti tolkulla, mutta  väsyy (ja tylsistyy) jo 10 min. työskentelystä jonkin perustiedon opiskelusta.

Keskittyminen on kuulemma parasta, kun ollaan luurit korvilla!? Voimia ja sitkeyttä kysyy sellaisen tehtävänannon lukeminen, jossa on peräti kaksi riviä tekstiä. Hypernopea clik-and-go -ikonikulttuuri on muokannut oppilaista sellaisia, ettei moni välttämättä muista toiselle riville päästyään, mitä ensimmäisessä luki. 


Mielestäni olisi hyvä hidastaa ja tutkailla tämän hetken oppimaisemia ja muutoksia oppilaissa. Ovatko ne sellaisia, joita tavoittelemme? Ellei ole, johtuuko se vain "siirtymävaiheen" haasteista, vai siitä, ettei kukaan oikein tiedä, mihin suuntaan edes pitäisi ollaan menossa? 

Kirjoitus on tarkoituksellisesti provosoiva ja mielipiteitä herättävä, mutta kuten alussa mainitsin, osa hengentuotteen sisällöstä on kuitenkin syntynyt omista kokemuksista.






1 kommentti:

Testi

Testi Lähetetty Huawei-matkapuhelimestani